Ihan alusta...

Kun esikoinen oli vajaan vuoden, minuun iski ihan valtava vauvakuume.
Se oli niin kova, että itkua tuhertaen anelin miestäni, että emmekö voisi alkaa yrittää toista lasta. Mies oli hieman empiväinen vielä, mutta antoi sitten lopulta periksi.
Kun hän sitten muutama viikon päästä alkoi hieman epäröidä, oli jo myöhäistä. Olin raskaana ja onnellinen siitä.

Heti raskauden alkumetreiltä alkoi todella kova pahoinvointi. Kärsin samaisesta myös esikoista odottaessa. Esikoista odottaessani olin varma, etten oikeasti edes ole raskaana. Toisella kertaa uskoin kyllä siihen, mutta olin varma, että jotain on pielessä. Jostain vaan tuli sellainen tunne, ettei kaikki ole niin kuin pitää.
Ensimmäisessä ultrassa (mikä niskapoimu seulonta se nyt onkaan) kaikki oli hyin ja rauhoituin hieman.
Ja kun rakenne-ultrassa kätilö vakuutteli kaiken olevan kunnossa, uskoin häntä.
Tuolta reissulta saimme todella paljon kuvia ja mieleen jäi kätilön sanat jotka hän lausui tutkiessaan ultralla vauvan raajoja: Viisi varvasta, viisi sormea, viisi varvasta ja viisi sormea.

Kun raskaus oli hieman yli puolenvälin, tuli vatsani todella kipeäksi. Kipu oli sietämätöntä ja olin sairaalassa hoidettavana kaikenkaikkiaan yli viikon. Kivun syytä ei koskaan saatu täysin selvillä, mutta raskauteen sen ei kuitenkaan katsottu liittyvän. Tuona aikana vauvan tilannetta tarkasteltiin useaan kertaan. Kerran tehtiin todella perusteellinen ultraääni-tutkimus, jossa jälleen kaikki oli mainiosti, ei mitään poikkeavaa.
Ja raskauden loppupuolella neuvolani ja terveydenhoitajani vaihtui. Uusi terkkari mittasi varmasti hieman eri tavalla, kuin entinen ja sf-mitta heitti sen verran, että minut lähetettiin jälleen tutkimuksiin. Ja taas ultrattiin ja tutkittiin. Ja edelleen kaikki oli niin kuin pitää, ei siis mitään syytä huoleen.

Raskausaika kokonaisuudessan oli raskas. Esikoinen sairasti paljon ja hänellä todettin astma. Ollimme useampaan otteeseen sairaalassakin. Sairastin itsekkin todella paljon. Kaiken sen keskellä koitin kuitenkin huolehtia itsestäni ja toimia ohjeiden mukaan. En syönyt mitään "kiellettyä" ja ne lääkekuurit joita jouduin syömään, varmistin niiden sopivuuden moneen kertaan.

Kun heinäkuussa 2011 tuli synnyttämisen aika, suurin huoleni oli se, että entä jos en tälläkään kertaa saa vauvaa heti lähelleni. Esikoinen kun kärsi heti synnyttyään hengitysvaikeuksista ja joutui suoraan hoidettavaksi.
Synnytys eteni mainiosti ja ihana kätilö valoi minuun uskoa, että kaikki menee hyvin.
Ja kun vauva sitten syntyi, parkaisi hän reippaasti ja hengitti hienosti, vaikka napanuora olikin ollut kiertyneenä kerran kaulan ympärille, kerran vartalon ympärille ja kiristynyt vielä tiukasti oikeaan jalkaan.
Kätilö nosti vauvan syliini ja onnitteli meitä toisesta pojasta. Silloin olin niin huojentunut ja onnellinen.

Poika yritti nostaa yläkroppaansa itse heti siinä minun sylissäni ja kätilö totesikin, että ompas harvinaisen jäntevä vauva. Kun annoin sitten pojan tarkasteltavaksi, huomasin siinä nostaessani, että hänen toinen jalkansa näyttää kummalliselta. Sanoin siitä kätilölle ja hän sanoi tutkivansa sen. Meni hetki, kun hän tutkiskeli  ja mittaili poikaamme sivummalla iloisesti jutellen ja kovasti poikaa kehuen.

Kun kätilö sitten tuli esittelemään poikaa, aloitimme kasvoista. Ne olivat ihanat pienet kasvot. Sitten siirryimme käsiin ja laskimme yhdessä ne pienet ihanat sormet, joita oli molemmissa käsissä viisi.
Kun sitten tuli jalkojen vuoro, aloitimme vasemmasta jalasta. Siinä oli viisi ihanaa pientä varvasta kauniissa rivissä. Sitten tuli oikean jalan vuoro. Kätilö aloitti sanoilla; "Joskus jostain syystä vaan käy niin, ettei kaikki varpaat kasvakkaan". Hän näytti pientä jalkaa, jossa oli kolme varvasta ja jalkaterä oli kippurassa sisäänpäin ja jalkapohja osoitti lähes ylöspäin. Pienen hetken ajan sisälläni käväisi paniikki, mutta se meni hujauksessa ohi. Poika oli meille kuitenkin täydellinen. Kätilö vakuutteli meillä uskovansa kaiken muun olevan kunnossa, sillä poika oli niin skarpin oloinen, mutta kertoi toki että kaikki tullaan tietenkin tutkimaan. Ja sanoipa hän että ei ihme, että pojan yläkroppa on niin jäntevä, sillä kyllä luonnolla on tapana kompensoida puutteita jollain tavalla.

Siitä kaikki siis alkoi. Meille oli syntynyt erityinen poika, jota rakastimme ensimmäisistä sekunneista asti valtavasti. Sen suunnattoman onnen tunteen rinnalle asettui kuitenkin heti huoli. Huoli siitä mitä muuta voi olla pielessä ja mitä kaikkea tulossa olisi.