Vuoristorata

Pojan syntymän jälkeistä aikaa voisi verrata hyvin huvipuistossa olemiseen. Sieltä löytyy niitä rauhallisia ja lempeitä härveleitä, jotka ovat kuin meidän tavallinen arki. Niitä ihan tavallisia lapsiperheen juttuja, ja sitä tasaista olemista. Sitten on se ajatusten karuselli joka tuntuu pyörivän taukoamatta ja soittaen sitä samaa laulua. Löytyy myös se pimeä ja pelottava kummitusjuna, jossa olen usein öisin valvoessani istunut. Esille nousevat haamut ja peikot ovat huomattavasti pelottavampia öisin, mitä päivänvalossa tarkasteltaessa.

Ja toki sieltä löytyy vuoristorata, tunteiden vuoristorata. Siinä on nousuja ja laskuja. On nopeita käännöksiä ja kallistuksia. Aivan kuten matkassamme tähän pisteeseen. Välillä on noustu hyvien uutisten mukana ylös ja tultu seuraavan lääkärikäynnin myötä vauhdilla alas. Välillä on eteen tullut tienhaaroja, ja on täytynyt tehdä nopeita päätöksiä toivoen, että se on se reitti, joka vie rauhallisemmin perille, eikä jätä kiertämään rataa aina uudestaan ja uudestaan.

Nyt edessäni on kuitenkin se kaikkein suurin vuoristorata. Se sellainen, jonka on pistänyt merkille heti huvipuistoon saapuessaan. Takaraivossa on koko ajan ollut tietoisuus siitä, että siihen voi joutua vielä menemään, vaikkei ihan hirmuisesti tekisikään mieli. Ja tuo suuri vuoristorata on suurelta osin tunnelia. Sen tunneliosuuden sisään ei näe. Täytyy vain tyytyä kuuntelemaan siellä jo käyneiden kokemuksia ja koittaa arvailla.

Tuo suurin vuoristorata, se on matka joka alkoi amputaatio päätöksestä ja joka loppuu sitten joskus…. Amputaatio päätös oli kuin päätös lähteä jonottamaan tuohon vuoristorataan. Jonossa ollessa pelotti ja syke oli korkealla. Pieni perääntymisen mahdollisuus oli vielä olemassa, mutta ei sitä enää jonosta poistuta, kun siihen ollaan menty .Ja kun joulun ja uudenvuoden välipäivinä saimme tietoomme operaatioajan, silloin istahdettiin siihen vaunuun ja kiinnitettiin turvavyöt. Siinä sitä oltiin, eikä siitä enää pois päästä.  Ei muuta kun syvä huokaus ja vakuuttelut itselle, että tästä selvitään…

Silloin kun sain puhelun jossa kerrottiin leikkauksen ajankohta, olin ensin innoissani. Viimeinkin! Mutta jo muutama minuutti puhelun loputtua tuli kyyneleet. Nytkö jo? Ja samaisena iltana, kun muut kävivät jo nukkumaan löysin pian itseni kylppärin lattialta itkemässä hysteerisesti ja miettimässä, että miten tästä pääsee vielä pois. Mies tuli ja haki minut viereensä sänkyyn ja piti kiinni vakuutellen, että vaikkei kyydistä pois päästäkään, niin kaikki menee hyvin.

Sen jälkeen olen päättänyt olla vahva. Koittanut olla ajattelematta asiaa ollenkaan tai koittanut ajatella asiaa siten kuin se pitäisi tehdä. Siltä kannalta, että tämä kaikki on pojan parhaaksi ja näin me varmistamme hänelle normaalimman elämän. Olen yrittänyt pitää ajatukset enemmän käytännön asioissa. Järjestellyt alustavasti esikoisen hoitoa ja suunnitellut toipumisaikaa helpottavia valmisteluita. Sitä mitä ruokaa teen pakkaseen valmiiksi, milloin voisi hakea kirjastosta mukavia kirjoja lapsille paikallaan pysymisen helpottamiseksi, varautunut siihen että voimme ulkoilla säällä kuin säällä (poikaa vaunuissa työntäen) jne… Ajatuksissa on paljon myös se, kuinka onnistumme olemaan terveitä silloin, jotta leikkaus voidaan tehdä. (parhaillaan itse älyttömässä flunssassa). En missään nimessä halua venyttää tätä enää. En omasta puolestani, mutta ennen kaikkea en pojan puolesta. Hän ymmärtää jo nyt hurjan paljon ja tulee varmasti olemaan alkuun ihmeissään siitä, että hänellä ei olekaan enää varpaita lainkaan…unohtaen asian kuitenkin lopulta.

Mutta vaikka kuinka yritän, niin silti tuntuu pahalta. Eilen jäin taas valvomaan yksin ja ajatukset jotenkin päätyivät taas tulevaan. Ensin syyllistin itseäni jälleen siitä, että olen surullinen. Monilla muilla kun on niin paljon vakavampia murheita. Minä suren ”vain” jalkaterää kun jotkut surevat menettämäänsä lasta. Mutta ei se itsensä syyllistäminen laita asioita sillä tavalla järjestykseen päässäni kuin toivoisin.

Lopputulema ajatuksilleni oli jälleen hysteerinen itku. Tunne siitä etten oikeasti pysty!!! Ei me voida!!! Ikään kuin olisi korkealla siellä vuoristoradassa, todella korkealla. Niin korkealla että pelottaa ihan oikeasti. Tunneliosuus on ihan pian alkamassa ja toivot samaan aikaan sitä, että koko rata olisi pian ohi tunneleineen päivineen ja samaan aikaan tahtoisit hypätä kyydistä pois. Kyydistä ei vaan enää pääse pois, eikä loppuunkaan voi päästä kulkematta siitä tuntemattomasta tunnelista.