Noiden keskusteluiden myötä pysähdyinkin tänään paluumatkalla miettimään asioita. Tajusin, että olemme jo pitkään eläneet sellaista "sitten kun -elämää".Moneen asiaan on tullut todettua, että
"no sitten kun pojan jalka on hoidettu kuntoon".
Sillä lauseella on siirretty monia merkittäviäkin asioita, kuten suunnitelmaa töihin paluusta.
Pian se aika on kuitenkin toivon mukaan ohi. Pian pääsemme elämään normaalimpaa arkea ilman isoja päätöksiä ja pelottavaa odottamista.
Ensin on kuitenkin selvittävä pienestä flunssasta joka perhettämme piina, jotta leikkausta ei jouduttaisi siirtämään. Ja kun leikkaukseen päästään, sitten on selvittävä siitä toipumisesta. Alkaen ihan jo sairaalasta. Se onkin nyt ehkä se suurin murheeni juuri nyt.
Se Lastenklinikan osasto jonne poika on menossa hoidettavaksi leikkauksen jälkeen, on yllätys yllätys remontissa. Tästä syystä ko. osasto sijaitsee teho-osaston ohessa ja yhdessä huoneessa jollain muulla osastolla. Ja näiden poikkeusjärjestelyiden takia on tilanne se, ettei jompikumpi vanhemmista voikkaan ehkä yöpyä lapsen kanssa sairaalassa.
Saimme asiasta lappusen edellisen lääkärikäynnin yhteydessä ja aloin stressata siitä heti. Kun klinikalta sitten soiteltiin ja leikkaus ajankohta annettiin, tiedustelin asiasta ja ilmaisin huoleni tuosta yöpymmisetä. Ystävällinen hoitaja kertoi remontin tilanteesta, mutta antoi minulle pienen toivonkipinän sanomalla, että mahdollisuutta yöpymiseen on koitettu välillä järjestää, jos pääsee siihen yhteen huoneeseen sinne jonnekkin muulle osastolla. Saimme viimeviikolla sitten kotiin kirjeen ja siinä meitä pyydetään saapumaan nimenomaan sinne tehon puolelle. Toivon, ettei se kuitenkaa automaattisesti tarkoita sitä, että poitsua hoidettaan juuri tehon ohessa, jolloin yöpyminen ei ole mahdollista. Minä en nimittäin voi kuvitellakaan tulevani kotiin ja jättäväni poikaa sinne yksin!!! Vaikka kotimme ei olekaan kuin n.20min päässä sairaalasta, niin silti. Minä en suostu! Istun vaikka jossain päivystyksessä tai parkkipaikalla autossa!
Ja se on vain yksi niistä toipumisaikaan liittyvistä huolista. Minua pelottaa jo se ensimmäinen kurkistus peiton alle, jossa ei olekaan enää niitä pieniä varpaita. Kuinka pahalta se mahtaakaan tuntua? Entäpä se, kun side avataan ensimmäisen kerran?Ja entäpä, kuinka meidän pitää tynkää hoitaa? Miltäs se sitten mahtaa tuntua?
Ja miten kipeä poika mahtaa olla? Ja kuinka tuo vauhtihirmu pidetään paikoillaan, ettei hän varaa tyngälle?
Ja miten hoitaa tilanne siten, ettei esikoinen koe jäävänsä veljensä varjoon ja nyt jo olemassa oleva mustasukkaisuus ei pahenisi?
Ja sitten kun niistä toipumiseen liittyvistä asioista ollaan selvitty, tulee taas uutta. Se proteesien maailma.
Olemme käyneet tutustumassa Suomen Proteesipalveluun, jossa pojan proteesit tullaan valmistamaan ja tavanneet proteesimestarin. Tuolla käynnillä saimme varsin perusteellisen katsauksen siihen mitä tuleman pitää. Näimme miten jalasta otetaan valos, jonka mukaan proteesia lähdetään valmistamaan. Pääsimme tutkimaan eri työvaiheessa olevia proteeseja ja näkemään erilaisia valmiita "jalkoja". Olemme myös tavanneet kaksi lasta, joilla on samanlaiset/samantyyppiset proteesit, mitä pojallemme tulee.
Jotain mielikuvaa siis asiata on ja moni "mörkö" noiden vierailujen myötä on kaikonnut, mutta onhan se kuitenkin ihan uusi maailma.
Tässä vaiheessa on jotenkin hankala vielä kuvitella, että meillä on pian kotona irroitettava jalka. Ja se, että se kuuluu meidän omalle pojallemme. Tuntuu hurjalta ajatella, että jalka otetaan pois nukkumaan mennessä ja laitetaan aamulla paikoilleen, kuin sukka ikään. Mutta siihen tottuu toivottavasti nopeasti.
Ja proteesimestarimme oli varsin vakuuttunut siitä, että poitsu on niitä lapsia, jotka oppivat kävelemään proteesilla hyvinkin pian, kunhan siinä pisteessä ollaan. Toivotaan!
Se selviää SITTEN KUN siihen pisteeseen päästään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti