Kirjoitettu 15. helmikuuta 2012

Nyt se on sitten onnellisesti takana, magneettikuvaus. Vaikka tiesin, ettei kyse ole mistään suuresta operaatiosta, niin silti sitä on jollain tavalla stressannut ja jännittänyt. Siinä on jännittänyt toki se itse kuvaus ja varsinkin se nukuttaminen, vaikka aika turvallistahan se nykyisin on. Mutta eniten kuitenkin se mitä sieltä selviää. Mutta nyt on otettu askel eteenpäin ja se on nyt tehty. Kaikki meni hyvin, tai oikeastaan paremminkin, koska olemme jo kotona.

Mutta olihan se jotenkin ihan hirveä hetki, kun poika "nukahti" siihen syliin. Oma pieni nuppunen puristi unileluaan, hieraisi silmäänsä, vaikeni hetkessä ja valahti veltoksi. Kyllä se jotenkin pahaa teki. Enkä voinut olla ajattelematta sitä, että jos hänen kohdallaan joudutaan päätymään radikaaleiltakin tuntuviin toimenpiteisiin ja leikkauksiin, niin miltä se mahtaa silloin tuntua. Kyllä tippa hiipi äidin silmäkulmaan, tunnustan.

Mutta onneksi kuvaus oli onnistunut hyvin ja myös nukutuksesta toipuminen meni mainiosti. Vähän tokkurainen poika toki oli. Reppana oli ihan veltto ja silmät pyöri päässä, mutta silti suu leveässä hymyssä. Ja kauheasti olisi halunnut nousta istumaan, mutta kroppa ei oikeen kantanut. Mutta melko nopeasti sekin meni ohi ja pian taas vispattiin jakiljuttin entiseen, tuttuun tapaan.

Äidin ja isin toinen valopilkku oli onneksi mukana pitämässä ajatukset skarppeina, niin ei ehtinyt turhia murehtia. Ja kyllä täytyy sanoa, että isoveli oli ihan mahtavan reipas, eikä siitä kiukuttelevasta uhmaikäisestä ollut tietoakaan. Ja kovasti hän pikkuveljestään huolta kantaa. Monta kertaa piti kysyä kuvauksen aikana, että missä pikkuveli on?

Vaikka kuvaus on onnistuneesti takana, niin se "pahin" on kuitenkin vielä edessä päin. Tuloksia joudumme odottelemaan aina ensiviikon perjantaihin saakka, eikä se varmaa ole, kuullaanko niitä silloinkaan. Voi olla, että saamme ajan kuulemaan niitä ihan paikanpäälle. Tulossa on piiiitkä viikko. Toisaalta sitä perjantaita odottaa hullunlailla ja toisaalta pelkää kuollakseen.

Sieltä voi olla tulossa joko hyviä uutisia, huonoja uutisia, tai sitten ei uutisia ollenkaan. Voihan se olla, että asiat on just niin kuin on arveltu ja oletettu. Oli miten oli, päätöksiä ja suunnitelmia aletaan varmasti pikkuhiljaa tehdä. HUI!!!

Nyt on jotenkin tottunut tähän tilanteeseen, ja kaikki muutokset pelottaa.

Vaikka ei mene päivääkään, etten näkisi välähdystä siitä hetkestä, kun heti synnytyksen jälkeen huomasin jalassa olevan jotain vikaa. Tai siitä hetkestä kun lääkärit lateli meille julmia oletuksia (ja myös faktoja) suoraan päin kasvoja ja osa minusta kuoli sinne toimenpidehuoneen lattialle. Silti sitä on vaan jotenkin oppinut elämään tilanteen kanssa. Ei kärsi alkaa vertaamaan siihen, mitä elämä olisi, jos kaikki olisi ok. Jossittelu kun ei auta, näin on ja muuta ei voi.

Sen,että jollain tasolla onnistuu pitäämään ne tunteet kasassa nykyhetkessä, pitäisi antaa luottoa siihen, että niin voi tehdä myös tulevaisuudessa; että oppii senkin vaiheen kanssa sitten elämään. Mutta ei se oikeastaan sitä tee. Vauva-aika kun on vauva-aikaa, eikä pojan tilanne vaikuta pahemmin muuten kuin meidän vanhempien arkeen. Mutta poika kasvaa ja ne haasteet on vasta edessä.

Se nyt vaan odotettava sinne ensi perjantaihin ja sitten katsellaan eteenpäin.

Sitä kun oppisi sen hetkessä elämisen jalon taidon. Jäisi moni yö valvomatta ja itku itkemättä. Mutta joka tapauksessa meillä on kaksi ihanaa poikaa,jotka ovat vikoineenkin täydellisiä meille, enkä voisi enempää rakastaa....se on kai tärkeintä.