Ratkaisu on lähellä, tiedän sen. Se on kenties jo tehty. Puhumme keskenämme kummaa koodikieltä. Ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta. Sanomme, että periaatteessa taidamme tietää mitä teemme, mutta sitä ei sanota ääneen. Kumpikaan ei ole siihen valmis.
Mistä sen mahtaa tietää, että tekee oikein?
Tunteeko sen kenties sydämessään? Yhtyykö järki siihen samaan?
Tuleeko tunne, että näin sen juuri kuului mennä?
Jos/kun tietää tekevänsä oikein, lakkaako kyyneleet tulemasta?
Hymyileekö hymyillessään myös sisältä päin?
Tässä vaiheessa, kun koittaa saada oikeaa päätöstä aikaan, sydän ja järki eivät puhu samaa kieltä. Kyyneleet eivät todellakaan lakkaa tulemasta. Niitä tulee paljon ja ne tulee yhtäkkiä, varoittamatta. Ne voi tulla ruokaa laittaessa tai puistossa leikkiessä. Ne tulee imuroidessa tai yöllä valvoessa. Ne tulee suihkussa ja autolla ajaessa. Ne tulevat kun katson sitä touhukasta ja iloista lasta.
Tulipa ne missä vaan, ne tulevat muilta salaa. En näytä kyyneleitäni, en kenellekkään.
Ja tässä vaiheessa voin puhua asiasta huoleton ilme kasvoillani, kuin puhuisin säästä. Voin olla kuin olisin unohtanut koko asian tai koko asiaa ei edes olisi, voin jopa hymyillä, mutta hymyn takana minä itken.
Mutta luotan siihen, että kyyneleet loppuu aikanaan ja opin taas hymyilemään sisältäkin päin. Odottakaahan vaan :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti